Mun piti julkaista nyt aamulla eri postaus, mutta se siirtyy iltapäivälle, sillä sain vahvemman inspiksen tästä. En grilimakkarasta, vaan muusta, se selviää alempaa :) Eilinen ruokakauppareissu sujui hilpeissä tunnelmissa, olin into piukeana ja vesi kielellä. Miksi? No siksi, koska sain ostaa uusia perunoita, naudan paahtopaistia, grillimakkaraa, perunasalaattia ja maissia! Eilen siis rillattiin ;)
Tää on nyt ehkä hieman humoristista alkaa pohtimaan syvällisiä asioita makkarakuvan jälkeen, mutta minkäs teet ;) Mä nimittäin eilen mietiskelin taas tätä blogia ja mun blogielämää. En siis mietiskellyt Kristiina -elämää, vaan Cava -elämää. Mun niinsanottu blogielämähän on todella pienimuotoista ja suppeaa. En käy bloggaajille ja muille järjestetyissä tapahtumissa, juhlissa enkä juokse pää kolmantena jalkana pr-toimistossa. En kuulu mihinkään blogiportaaliin, enkä bloggaa lehden alla. Teen pieniä kuvauskeikkoja ja muita työjuttuja ja pyöritän firmaa yksin. Mulle ei yleensä kukaan kuvaa asuja tai muita juttuja ja päätän itse kaikesta mitä täällä blogissa on ja näkyy. Ja oon hemmetin tyytyväinen näin. Musta on ihanaa olla itse kontaktissa yhteistyökumppaneihin, teihin lukijoihin ja olla oman itseni herra. Tai tässä tapauksessa neiti ja tuleva rouva.
Rakastan tätä blogia niin kovasti. Rakastan oikeastaan tätä tämän päivän blogia, en niinkään sitä blogia jota tein alkuvuosina. Olenkin miettinyt poistavani vanhoja postauksia noin parin vuoden ajalta. En oikeastaan siksi, että ne olisivat huonoja, vaan siksi että en ehkä halua niiden olevan täällä näkyvillä ainiaan. Oon muuttunut ihmisenä hirmuisesti ja ne vanhat postaukset ovat kuin toisen ihmisen tekemiä. Toisaalta se on kiva, että kasvu ja muutos näkyy, mutta toisaalta en minä itse niillä vanhoilla postauksilla mitään tee.
Multa kysyttiin hetki sitten kysymys, joka on aika kohtalokas. Ei, en puhu kosinnasta, sillä nyt puhun Cava -elämästä ;) Multa kysyttiin: "ootko koskaan miettinyt tosissasi blogin lopettamista" ja vastaus on yllättävä: kyllä olen. Eikä siitä ole kauaa aikaa, kun olin jo kirjoittelemassa työhakemuksia päässäni valmiiksi ja miettinyt kasan yrityksiä, mihin voisin hakea töihin. Sitten mulle tuli kauhea paniikki ja kaipuu. En halua pistää pillejä pussiin ja sanoa hyvästejä. Vielä. Olen nyt pian 1,5 vuotta tehnyt työtä, jota rakastan enkä ole valmis luopumaan siitä vielä. Ja miksi pitäisikään.
Cava täyttää elokuussa viisi (5) vuotta ja se tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Viisi vuotta sitten olin 20 -vuotias, istuin koulun penkillä ja tein töitä laukku- ja asusteliikeessä myyjänä. Inhosin sitä, että sain olla kotona vain muutaman tunnin päivästä ja viikonloppuisin en päässyt kavereiden menoihin mukaan, koska "oli töitä". Se oli se vastaus aina siihen aikaan. Ei siinä, tykkäsin kyllä työstäni, mutta kyllä mä niistä kamuista tykkään enemmän. Inhosin sitä, että mulla oli lomaa neljä viikkoa vuodessa ja sitä että en saanut itse päättää milloin ne pidän. Inhosin sitä, että koulussa opettajat valitti mulle lintsaamisesta, kun lähdin töihin aiemmin kuin mitä lukujärjestyksessä luki. Silloin (jo) mulle työ merkkasi enemmän kuin koulu. Inhosin sitä, että mulle puhuttiin kuin 15 -vuotiaalle, sillä lähes kaikki luokkakaverini olivat mua sen viitisen vuotta nuorempia. Jossain vaiheessa kyllästyinkin siihen ja siirryin aikuispuolelle opiskelemaan ammatin loppuun. Yksi parhaista päätöksistäni.
Yhdestä asiasta olen niiiiin onnellinen. Se on te, rakkaat lukijat. Olette käyttäytyneet lähiaikoina todella hyvin! :D Ennen, noin reilu vuosi sitten sain poistella haukkumiskommentteja ja muuta "asiallista kritiikkiä" useinkin, mutta nykyään näin ei tarvitse tehdä. Kiitos kuuluu siitä teille. Olen tänä vuonna poistanut vain kommentteja, jotka on tulleet vahingossa useaan otteeseen, yhtään rikkaruohoa tai lasinsirua ei ole tullut, siis niin pahaa, etteikö sitä voisi päästää ihmisten ilmoille. Musta on niin ihanaa, että Cavan lukijoilla on järki vielä siellä päässä, sisällä. Kiitos :)
En tiedä olisiko nyt oikea aika lopettaa tämän romaanin kirjoittaminen, ettei mene liian syvälliseksi ;) Pähkinänkuoressa siis sanottakoon, että tällä hetkellä olen todella onnellinen Cavasta, minusta, teistä ja tämänhetkisestä blogitilanteestani. Kiitos teille, ihanat lukijat, upeat yhteistyökumppanit, perhe, ystävät ja tietenkin rakas kihlattuni ja avomieheni. Ja tungetaan nyt vielä se koirakin tähän, siis se, jota ei ole kauneudella pilattu ;) Kiitos Kaapo-herralle siitä, että synkkinäkin aikoina mun on pakko hymyillä sen hupsuudelle ja karvaiselle nassulle.
Mukavaa päivää teille kaikille! :)
