Ajatuksia parisuhteesta

Tämä aihe nousi mieleeni eilisen elokuvan Crazy, stupid, love jälkeen, jossa teininä avioitunut ja lapsia tehnyt keski-ikäinen pari elää pienimuotoista suhdekriisiä.

Mua on siunattu monella asialla tässä elämässä, mutta jos yksi pitää valita ylitse muiden, niin se on parisuhde. Mä en ole ollut sinkku käytännössä koskaan. Olin 14 -vuotias kun aloin seurustelemaan ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja sitä kesti vajaan parin vuoden ajan. Kun erosin ensimmäisestä poikaystävästäni, tunsin jo T:n. Tutustuimme kauppiksessa ekana vuotenani, ollessani 16 -vuotias. Ei mennyt kauaa kun olimme jo yhdessä ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Ollaan kasvettu ja koettu paljon kaikkea yhdessä ja se on todella vahva yhdistävä tekijä suhteessa. Ei ole sellaista epävarmuutta toisen "edellisen elämän" suhteen, kuin mitä monilla voi olla jos löytää kumppanin esimerkiksi lähempänä kolmea kymppiä. Toki molemmilla ne edelliset elämät on, mutta itse koen että sellaisen entisen elämän kanssa on helpompi elää mitä meillä on, kuin jos asia olisi niin että entiseen elämään kuuluisi esimerkiksi todella villi nuoruus, lapsia, avo- tai avioliittoja, riitaisia ja hankalia parisuhteita, eroja tai muuta draamaa.

Toki olen miettinyt myös asioita toiselta kantilta: moni nuorena alkanut parisuhde ei kestä esimerkiksi erilleen kasvamisen tai muiden syiden takia. Nuorempana ajattelinkin paljon näitä asioita, mutta nyt aikuisiällä olen tajunnut sen, että jokainen parisuhde on uniikki ja yksilöllinen, eikä yleistyksiä voi, tai kannata tehdä. Mulle on opetettu elämään päivä kerrallaan ja vaikka monessa asiassa en kykene siihen, niin parisuhteessa olen oppinut elämään niin paremmin.

Sanoin alussa, että minua on siunattu parisuhteella, mutta en tarkoita sitä vain ajallisesti. Kahdeksan vuotta, joka tulee tänä vuonna täyteen on todella pitkä aika, mutta pitkän suhteen lisäksi mulla on käynyt tuuri myös siinä, millainen suhde on. Olen aina ihmetellyt kun tutut kertovat omista parisuhteistaan ja niiden koukeroista, pettämisistä, väkivallasta, raivoisista riidoista, turhista kinoista, tappeluista liittyen kotitöihin, juomiseen, ulkona käymiseen, valehteluun yms yms yms. Tätä mä en ole onnekseni koskaan joutunut kokemaan. Suhteemme on ollut sanotaanko, hyvin tyyni tämän yli seitsemän vuoden ajan ja jostain syystä olemme molemmat sellaisia ihmisiä, että ainainen kinaaminen tuntuu molemmista turhalta.

Toki jokaisessa parisuhteessa on ne omat kommervenkkinsä, osalla ne tulevat esiin rajummin ja osalla hieman tyynemmällä tavalla. Itse en ole tappelijaihminen, inhoan huutamista, en tiedä edes että osaanko huutaa. Minusta asiat tulee selvittää keskustelemalla mahdollisimman pian jos jotain selvitettävää on. En ole lainkaan pitkävihainen enkä koskaan tykkää pitää esimerkiksi mykkäkoulua pitkään. Se alkaa tuntua naurettavalta hyvin nopeasti. Toki jos tulisi jokin paha ongelma, voisi tällainen järkevä puhuminen ja riitelemättömyys olla haastavaa, mutta onneksi en ole joutunut kokemaan vielä mitään niin suurta ongelmaa, josta ei puhumallla selviäisi.

Keskustelutaitojen ja muiden avujen lisäksi tietenkin osansa on myös ihmsiluonteella. Mulle on sattunut erityisen luotettava ja fiksu kumppani eteen ja kyllähän sellaisen kanssa onkin helppo elää ja olla. Tosin olen sen verran jämpti, että en katselisi päivääkään sellaista miestä, joka kohtelisi huonosti kumppaniaan. Tällaisiakin on surullisen paljon: ihmisiä jotka elävät huonossa parisuhteessa uskaltamatta lähteä siitä pois. Kai se vaan niin on, että vihan ja rakkauden välinen raja on hyvin, hyvin hento ja joskus silmät ovat niin sokaistuneet, että ei ymmärrä omaa arvoaan ja vain jatkaa huonossa suhteessa.

Hyvä parisuhde antaa paljon: parhaassa tapauksessa molemmat osapuolet oppivat toisiltaan niitä parhaimpia piirteitä ja taitoja, ja molemmat kehittyvät ihmisenä vuosien varrella. Hyvässä parisuhteessa kokee olevansa turvassa ja onnellinen. Hyvässä parisuhteessa otetaan ja annetaan tasavertaisesti ja kunnioitetaan toisen erilaisuutta ja periaatteita. Hyvä parisuhde on kompromisseja ja keskustelua.

Elämästä ei koskaan tiedä: se voi päättyä tai alkaa uudelleen jo huomenna. Siksi on tärkeää elää hetkessä. Jos elää jokaisena päivänä jotain toista päivää menneisyydestä tai tulevasta, huomaa pian ettei ole elänyt elämää ollenkaan. On vain muistellut, jossitellut ja haaveillut. Täytyy muistaa olla onnellinen mitä on tässä ja nyt.

Parisuhteen kumpikaan osapuoli ei ole ajatuksenlukija. Jos sinulla on hyvä olla, kerro se. Jos sinulla on huono olla, kerro se. Osa ihmisistä on kuitenkin ns. parempia lukemaan toista ihan jo eleiden ja käytöksen perusteella, mutta kaikki eivät ole hyviä ihmistuntijoita. Kukaan ei voi olettaa toisen käyttäytyvän tietyllä tavalla, jos ei valaise asiaa hieman, eikä ketään voi muuttaa täysin ihmisenä. Oppia voi lisää, mutta sisintään ei voi muuttaa toisen toiveesta.

kuvat: weheartit.com

Elämä on lyhyt, elä se niin kuin parhaalta tuntuu, mutta toisia huomioiden. Kuulostaa hemmetin vaikealta, mutta on toteutettavissa. Kukaan ei ole seppä syntyessään, virheitä saa tehdä, mutta tärkeintä onkin, että oppii niistä. Virheitä tulee myös suoda muille, mutta siinä vaiheessa täytyy muistaa omat sietokyvyn rajat: mitä olet valmis sulattamaan ja mitä et?

Tätä kirjoittaessani tuli paikoitellen tekopyhä olo, ihan kuin minä itse olisin aina elänyt täysin näiden ohjeiden mukaan. Ihminen on inhimillinen. Elämä on oppimista alusta loppuun ja ei kai keltään vaaditakaan kaikkea tätä vielä päälle parikymppisenä. Tärkeintäon se, että suunta on oikea.

Linkki Cava / Decoon