Ainainen onnistuja?

Välillä mietin todella syvällisestikin, miksi olen mitä olen, mitä en ole, mitä haluaisin olla ja miksi en ole sitä mitä haluaisin olla. Elämääni on siunannut suuri kasa hyviä ja upeita asioita ja saan usein kuulla olevani onnekas ja eläväni unelmaa. Olen samaa mieltä, mutta silti usein mietin myös että oman itseni vuoksi en voi olla sellainen kuin haluaisin. Tahdonvoima ei ole riittävä muuttamaan elämääni tai asioita itsessäni siihen suuntaan, missä olisin tyytyväisempi. Osa näistä asioista on pieniä ja osa hieman suurempia. Tämä postaus sisältää sekavaa ajatuksenjuoksua tunnin ajalta.

Esimerkkinä suhteeni painoon ja minäkuvaan. Olen 80% ajasta tyytymätön itseeni. Minulla on paha tapa jojolaihduttaa ja -lihoa. En ole oikeastaan koskaan osannut arvostaa sitä, mitä olen juuri nyt. Eniten minua harmittaa omassa vartalossani se, että vaikka kuinka tykkään farkuista ja housuista ja kuinka upealta ne näyttävät muilla, eivät ne tällä hetkellä sovi itselleni ollenkaan ja siksi olen pitkien kalsareiden, eli leggingsien vanki. Tällä hetkellä vartaloni muoto + paino on sellainen, että mitkään housut eivät tunnu hyvältä ja niiden asentoa tulee kokoajan korjata. Oi kuinka ihanaa olisikaan pukeutua lyhyisiin paitoihin ja lempofarkkuihini, mutta en pysty sillä ne jopa sattuvat päällä.

Tästä päästään hyvin siihen asiaan, missä olen paras. Olen todella hyvä ylläpitämään huonoa itsekuria ja tahdonvoimaa. Olen kerran onnistunut pitämään itsekurin vuoden ajan, mutta nyt se on taas kaukana omilla teillään, ties kenellä lainassa. Inhoan sitä, miten en osaa aloittaa pysyvää terveellistä elämää, alkaa liikkumaan ja syömään hyvin. Inhoan sitä, miten helposti huijaan itseäni ja annan itselleni tekosyitä sortua taas yhden kerran lisää. Ärsyttää myös se, kuinka helposti nykyään napsahdan läheisille, jos he asettavat sanat vähänkään väärin omaan mielentilaani nähden liittyen esimerkiksi painoon. Toisena päivänä lasken leikkiä siitä, kuinka tunnesyöjä ja leppoisa pullero saatan olla ainakin henkisesti, nykyään myös pikkuhiljaa enemmän ja enemmän fyysisesti. Toisena päivänä taas saatan pahoittaa mieleni pahastikin siitä, jos joku toinen erehtyy laskemaan leikkiä samoista asioita. Siitä huomaa, kuinka sekaisin oma mieli voi olla, ja kuinka ailahtelevainen ajatusmaailma on.

Kuitenkin elän tällä hetkellä sellaista elämää, jota en olisi voinut vielä muutama vuosi sitten itselleni kuvitella. Voin matkustella lähes niin usein kuin haluan, minulla on ihana koti, mies, koira, perhe ja ystävät. Tulen hyvin toimeen ja materialistisesti olen onnellinen. Minulla on vahva tukiverkko, mutta käytän sitä todella harvoin, sillä en kehtaa näiden ulkoisten puitteiden ohessa alkaa valittamaan ns. pienistä. Olen myös huomannut että elämäntilannettani katsotaan myös hieman vinoon, eräs kommentti sai nimittäin mieleni pahoittumaan aika pahasti. Sukulaiseni kommentoi minulle Facebookiin "sähän se nykyään oot enemmän reissussa, kuin kotona. mutta mikäs siinä." - noin se kutakuinkin muistaakseni meni. En oikein tiennyt miten tuon kommentin ottaa, ja otin sen niin että siinä oli taustalla pientä katkeruutta ja kettuilun yritystä. Toki ymmärrän sen, jos jokin harmittaa, mutta en ymmärrä sitä, miksi siitä pitäisi alkaa valittaa toiselle ihmiselle. Ja toki tuo on voinut tarkoittaa ihan jotain muutakin, esimerkiksi huoletonta heittoa, jota ei ajateltu sen pidemmälle. Pointti on kuitenkin se, että jos joku henkilö elää unelmaansa, miksi siitä tulee kyseenalaistaa?

Bloginkirjoittaminen kovettaa ulkokuoren ja tunteet. Olen huomannut että se on vaikuttanut pelottavalla tavalla itseeni. Olen kovettunut niinkin paljon, että eräät todella surulliset asiat eivät ole saaneet minua suremaan. Kovettuminen on hyväksi liittyen loukkaaviin blogikommentteihin tai muuhun, mutta kun se menee niin pitkälle kuin itselläni, tunne on pelottava. Toisaalta taas tietyissä asioissa olen liiankin herkkä. Pariisissa kuljimme erään kadun poikki, jossa oli vieri vieressä eläinkauppoja. Koiranpentuja kuumissa lasiterraarioissa, pohjalla heinää ja kaatunut vesikuppi täynnä hyönteisiä. Osa koirista makasi luurangonlaihoina terraarioiden pohjalla lähes hengittämättä, ja osa arvatenkin juuri eläinkauppaan päätynyt pentu jaksoi vielä painia ja leikkiä keskenään. Itkuhan siinä pääsi. Äkkiä kuivasin kyyneleet ja lähdin eläinkaupasta pois ja koitin unohtaa näkemäni. Mulle tuli jotenkin todella yllätyksenä, kuinka jopa Ranskassa voidaan eläimiä kohdella noin. Olen niin onnellinen omasta koirastamme, joka on elänyt vauva-aikansa emon luona ja sisarustensa ympäröimänä, mökillä nurmella temmeltäen. Mieleni teki vingauttaa luottokorttia ja ostaa kaikki pennut pois sieltä kamalasta kaupasta. Mutta ei se ongelmaa poistaisi.

Omien tunteiden käsittely on joskus todella hankalaa ja välillä sitä tuntee olevansa ihan hermoraunio. Ymmärrän sanonnan tunteiden vuoristorata erittäin hyvin, ja toivoisin että tässä asiassa voisi löytää sen kultaisen keskitien. Mutta toisaalta, mitä voi olettaa henkilöltä, joka ei löysä sitä kuuluisaa keskitietä edes asioista, joita voisi hallita omilla valinnoillaan? Tunteita on jo sitten astetta vaikeampi hallita, senkin olen kokenut tässä elämässä jo pariin otteeseen. Päällisin puolin kaikki on loistavasti, mutta pinnan alla voi kuohua. Ajatuksia?